Dinner in the Sky – illallisella 50 metrin korkeudessa

dinner in the sky

 

Sain kesällä kutsun Dinner in the Sky-illalliselle, ja jonkinlaisessa tilapäisessä mielenhäiriössä vastasin myöntävästi ennen kuin olin asiaa sen enempää ehtinyt järkeillä (tai pohtia, että pelkään korkeita paikkoja). Ehdin kyllä järkeillä asioita moneen otteeseen ennen h-hetkeä. Mitä lähemmäksi osallistuminen tuli, sitä enemmän aloin hermoilla. Olen kyllä vuosien varrella pyrkinyt siedättämään itseäni eri tavoin ja totuttelemaan korkeisiin paikkoihin, mutta en koe olevani vielä asian suhteen näin pitkällä. Nyt oli kuitenkin tilanne, että pyrin vapaaehtoisesti korkealle, vaikka korkeat paikat pelottaa. Miksi? Se onkin todella hyvä kysymys.

 

Kuten jo mainitsin Dinner in the Sky-illallisen lähestyessä jännitykseni kohosi ja mielessäni kävi jopa illallisen väliin jättäminen. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi. Ja olihan tämä kuitenkin elämys, josta olin lukenut jo moneen otteeseen. Siispä tuumasta toimeen. Astelin aurinkoisessa kesäsäässä kohti määränpäätä ja sieltähän se jo sitten näkyikin – Nosturi! Kun näin sen, mietin vielä hetken, että luikkisin nurkan taakse ja pakenisin paikalta, mutta ei, minut oli jo nähty.

 

Tavarat säilytykseen. Alkudrinkki käteen (tämä muuten tulikin tarpeeseen). Tämän jälkeen lyhyt tietoisku nostosta ja turvallisuusasioista. Tässä vaiheessa tarkkailin ympärilläni olevia ihmisiä ja huomasin, että en suinkaan ole ainut, joka arastelee korkeita paikkoja. Turvallisuusvastaavan kertomasta jäi asiantunteva filis. Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut minua, koska tiesin kyllä jo etukäteen, että taustalla on ammattilaiset.

 

Noston aikana en halunnut liiemmin vilkuilla alaspäin. Eikä mielessäni käynyt myöskään tuolin kääntely. Katsoin siis tiukasti eteenpäin ja puristin ihan hiljaisena rystyset valkoisena tuolia. Olotilaa kuitenkin helpotti kun sain eteeni menun ja siihen sopivat viinit. Näitä maistellessa uskalsin alkaa jo nauttimaan, sekä ruoasta että maisemista.

 

Että suosittelisinko Dinner in the Sky’ta? Ehdottomasti! Ja ihan vaan tiedoksi, että peloista huolimatta, lähtisin myös itse koska vaan uudestaan ruokailemaan yläilmoihin. Haluan myös muistuttaa, että nosto on korkeanpaikan kammoisille kauhea ja jos oikein pahasta kammosta kärsii, kannattaa tämä kokemus jättää suosiolla muille. Kuulin kyllä juttuja, joissa ollaan kesken illallisen jouduttu tekemään ylimääräinen laskeutuminen.

 

Loppuen lopuksi siis hieno kokemus, jossa yhdistyi loistava illallinen, mahtavat maisemat sekä itsensä ylittämisen tunne.

 

Ensi vuoden illalliset korkeuksissa eivät ole vielä myynnissä, mutta niitä odotellessa voit lukea lisää Dinner in the Skysta tai tutustua vaikkapa Illalliseen pimeässä.

 

anu-jokela

 

– Anu, elämyskirjoittaja

Taivaisia nautintoja, kokkeja korkeuksissa – Dinner in the Sky

dits-kuva1

 

2013 kesällä katselin haikeana, kun taivasravintolan kokkeja hemmoteltavineen vinssattiin kohti kulinaarisia korkeuksia. Minä söin kattoremonttia varten vuokratun nostolaitteen nokassa nektariinin.

 

dits-kuva2

dits-kuva3

 

 

Viime kesänä kuitenkin pääsin itsekin ensimmäistä kertaa nostolle. Onni osui kohdalle Michelin-tähditetyn Postresin ravintoloitsija Samuli Wirgentiuksen muodossa. Olin tutustunut Samuliin jo Taste of Helsingissä ja odotin mielenkiinnolla mahdottoman mukavan keittiömestarin kestittäväksi pääsyä.

 

Perhosten lisäksi vatsassa kutitteli kupliva ja kasvoja auringonpaiste. Samuli veisteli letkeästi heti kättelyssä laskevansa sen varaan, että kaikki jännittävät kuitenkin sen verran, ettei kukaan muista jälkeen päin mitä tuli syötyä. Haha, as if. Runsaasta juomatarjoilusta huolimatta makunystyt eivät päihtyneet puuduksiin. Ruokailu oli nautinto kaikin puolin.

 

dits-samppanja

dits-samuli

Dinner-in-the-Sky-Tampere-kuva6

 

Ja se oli erilaista. Ruoka-annoksia taivasravintolaan suunniteltaessa pitää ottaa huomioon monia sellaisia asioita, jotka tavallisissa ravintolatiloissa eivät ole oleellisia lainkaan. Kuinka nopeasti annos jäähtyy matkalla halki tuulen ja tuiskun? Pysyykö se kasassa yläilmojen tuiverruksessa, vai singahtavatko mousset ja muruset asiakkaan naamalle kuvun noustessa? Ymmärrän mainiosti, ettei ruoka voi olla täysin samanlaista kymmenien metrien korkeuteen kohotettuna kuin suojaisassa ravintolasalissa, jossa lautasille voi pipertää ja kihartaa vaikka mitä herkistelyjä. Silti mielestäni annokset olivat varsin kunnianhimoisesti ja kauniistikin toteutettuja. Samuli onkin taivaisena kokkina jo vanha tekijä, sillä mies oli ensimmäistä kertaa taivaisena kokkina jo vuonna 2011 Tallinnassa.

 

Dits-kuva7-alkupalat

dits-kuva8-ruoka

 

Koska kyseessä oli Postresin keittiömestari, odotin kaipaillen nimenomaan jälkihyvää. Lasipurkkiin pakatut marjaiset ja maltaiset maut herkistivät hyvinkin.

 

dits-kuva9-jalkkari

dits-kuva10-kaato

 

 

 

 

Nosto oli kokonaisuudessaan elämys. Aurinko, korkeus, tuuli varpaissa, rakas kotikaupunki lintuvinkkelistä ihailtuna aivan kääpiön jalkojen juuressa. 40 metrin korkeuteen kohotetun matalahkon ihmisen olo ei olisi voinut olla paljon rennompi, vaikka pelivälinettä tulikin alkuun ehkä rutistettua hieman tavallista napakammin tipauttamisen pelossa. Oli rauhallinen hetki nauttia ruoasta aivan paikallaan. Tavallaan oli tietenkin pakkokin. Hyvä minunkin on joskus olla ryysimättä köökin puolelle putki tanassa. Toisaalta tein sen jo ennen nostoa ja uudestaan noston jälkeen, jehna.

 

dits-kuva11-city

 

dits-kuva12-kokkaus

Dits-kuva13

dits14

 

Kulmapaikka oli hyvä kuvien ottamiseen, mutta koska kokki sijaitsee keskellä ravintolakoria, ei jakkaraltani käsin isommasti höpötelty. Onneksi olin ehtinyt jututtaa Samulia jo Helsingissä. Ja ehkäpä jossain vaiheessa tulee tilaisuus jutustella ja nautiskella herran herkuista maanpäällisesti Postresissa.

 

Koska meillä oli hyvä vinssausputki päällä, suuntasimme seuraavalla viikolla Helsinkiin. Tällä kertaa nautimme aamiaista Rautatientorin yllä. Keli helli silloinkin.

 

dits15

dits16

 

dits17

 Jo Tampereen päästä tutut tyypit pitivät korkeuksissa hyvää meinikiä yllä. Samoin tekivät pari lasillista cavaa. Kokkia emme kyytiin saaneet, sillä hän hallinnoi taivasravintolaa ainoastaan lounaalla ja illallisella. Kävin kuitenkin jututtamassa G.W. Sundmansin Matti Jämseniä aamiaistelun jälkeen.

 

Tämä oli Matin neitsytmatka taivasravintolan ruorissa. Mies kertoi olleensa annoksia suunnitellessaan tinkimätön niin ruoan makujen kuin koostumuksenkin suhteen. Samanlaista kuin ravintolassakin, joten kunnianhimoisella meiningillä mentiin. Matti on muutenkin yksi Suomen kokkitaivaan supermiehistä. Hän edustaa Suomea jälleen tulevassa Bocuse d’Or -maailmanmestaruuskilpailussa Lyonissa. Edellisen kerran Matti kisasi vuonna 2011 ja sijoittui viidenneksi. Kukaan suomalainen ei ole aikaisemmin sijoittunut tuossa maailman arvostetuimmassa kokkikisassa yhtä korkealle, mutta se ei Jämsenille riitä. Mies tähtää korkeuksiin. 50 metrissä killuvasta taivasravintolasta on hyvä ottaa vauhtia.

 

dits18

Dinner in the Sky on Suomessa Stoptelttojen järjestämä, mutta paikkoja saa ostaa myös ElämysLahjat.fi:n kautta. ElämysLahjoilla on muuten taivasruokailun lisäksi muitakin mielenkiintoisia kokemuksia tarjolla uusien kulinaaristen tai muuten vaan kohottavien kokemusten nälkäisille.

 

Teksti: Ronja Honko
Alkuperäinen artikkeli (julkaistu kirjoittajan luvalla):

http://siivetjasarvet.kohokohdat.fi/2014/08/25/taivaisia-nautintoja-kokkeja-korkeuksissa-dinner-in-the-sky/

 

Ihana Champagne in the Sky

Eli eilen oli se päivä, kuin vihdoin menimme äitini kanssa Champagne in the Sky:hin. Aamusta asti stressasin säätä, meillä kotona satoi räntää, lunta ja tuuli aivan hirmuisesti. Muutenkin lähtö meni aivan penkin alle. Hyppäsin bussiin, katsoin laukkuun, ja huomasin, että varauslomake ei ollut mukana. Jäin heti seuraavalla pysäkillä pois, ja juoksin kotiin, otin varauslomakkeen juoksin bussipysäkille. Ei tarvinnut odottaa kuin 1 minuutti ja bussi tuli MUTTA bussin ovi oli rikki, se ei auennut. Bussikuski joutui joka kerta painelemaan varmaan 2 minuuttia ennen kuin ovi aukesi – matka oli hidasta. Vihdoin pääsin kaupunkiin, äiti oli jo paikan päällä. ELI VAIKEUKSIEN KAUTTA VOITTOON ja Chamangne in the Skyhin.

Paikan päällä odotettiin erittäin mukavassa teltassa, tarjolla oli vettä ja kahvia. Henkilökunta oli erittäin ystävällisiä ja mukavia.

IMG_8229-500px

Eli tuossa näkyy pöytä ja tuolit, jotka sitten nostettiin ilmaan. Henkilökunta pyysi ihmiset nimellä sisään. Tärisin kuin haavanlehti ja henkilökunta kyllä huomasi sen, hiukan naureskelikin, koska en kieltänyyt sitä yhtään.

Maan kamaralla oli tunnelmat erittäin erittäin hermostuneet! Kikattelin aivan hysteerisenä.

Ja sitten ilmoihin!!!!

IMG_8231-500px

DITS_1_500px

Vihdoin saimme skumppaa. Ihmiset olivat todella innoissaan ja äiti otti kuvia jatkuvasti. Hän lähetti miehellensä viestiä ja kavereille kuvia. Oli ihana seurata hänen innostustaan!

DITS_3-500px

Siis tässä kuvassa, jos jossain, näkyy niin hyvin mun jännitys. Jännityksen ja innostuksen sekoittama mä. Näytän ihan samalta kun joskus 10-vuotiaana kun jännitti esiintyä.

Maisemat todella olivat henkeäsalpaavat. Välillä alkoi jännittämään kun tuli kovempi tuulen pyrähdys ja koko häkkyrä heilui.

DITS_5_500px DITS_4_500px

Elämys itsessään oli todellakin jännityksen ja pelon arvoinen. Mahtavaakin mahtavempi tunnelma, maisemat henkeäsalpaavat ja edes sää ei voinut sitä pilata. Henkilökunta oli ammattitaitoista, erittäin rentoja ja hauskoja. Suosittelen tätä kaikille todellakin lämmöllä. Ei mitään huonoa sanottavaa koko kokemuksesta. Uudestaakin voisin mennä!!!!! Aivan mahtava ja huippu kokemus ja elämys!!!

EI VOI MUUTA SANOA KUIN, WAUUUUUU!!!!!!!

IMG_8277-500px

Teksti: Anri
Alkuperäinen artikkeli (julkaistu kirjoittajan luvalla): http://fashionandstylebyd.blogspot.fi/2014/06/huimaakin-huimempi-ja-mahtavaakin.html
Katso lisää ja osta omasi: Dinner in the Sky

Dinner in the Sky – taivaallinen illallinen Helsingissä

Tepastelen perjantai-iltana Rautatientorille. Niko on soittanut minulle tuntia aiemmin hyvien uutisten kera. Kello kahdeksan kattaukseen on vielä avoimia paikkoja, joten pääsen ruokailemaan blogikirjoitusta vastaan.

 

Valtava nosturi jököttää torilla ja kannattelee tulevaa ruokailupöytääni 50 metrin korkeudessa. Näen punapaitaisen Nikon valkoisen telttarakennelman edustalla jakamassa ElämysLahjojen flaikkuja. Teltan sisäpuoli on sisustettu punaisella matolla ja pehmeillä sohvilla. Tyylikkäästi pukeutunut ja korvanapilla varustettu vahtimestari pitää yllä järjestystä. Sidon takkuni takaa kiinni ja mietin, olisiko minun pitänyt pukeutua vähän paremmin. Onneksi kukaan ei sentään ole ykkösissään, vaan muillakin ruokailijoilla on rennot vetimet.

 

Kokemus alkaa prameasti käynnillä Premium Bajamajassa. Kunnollinen WC-pönttö ja juokseva vesi. Kyllä kelpaa tyhjennellä rakkoa. Voisi olla noloa kesken ruokailun pyytää koko seuruetta laskeutumaan maan kamaralle pissahädän takia.

 

Kohti itse ruokapöytää. Mukava virolainen heppu kiinnittää minut valjailla rallituolia muistuttavaan istuimeeni. Hän kyselee auliisti, onko minulla mukava asento, ja vastailen tyytyväisenä. Myöhemmin ylhäällä huomaan, etten koeajanut kiinnityksiäni riittävästi. Olen piirun verran liian kaukana pöydästä ja pelkään koko ajan pudottavani haarukallisen herkkuja syliini – tai alas Rautatientorille epäonnisen ohikulkijan niskaan.

 

Nosturi alkaa hilata meitä yläilmoihin. Kokkinamme on ranskalainen Michelin-kokki Alexandre Gauthier. ”Ranskalainen Michelin-kokki.” Siinäpä vasta kolme sanaa, jotka yhdessä muodostavat kunnioitusta herättävän ja herkullisen nimikkeen. Myöhemmin tarkistan tyypin taustat, ja hänen perheravintolansa La Grenouillère on tosiaan saanut Michelin-tähden. Yhden vain, mutta se riittänee vallan mainiosti. Hieman petyn huomattuani, että raflalla on nettisivut ja varauksia voi kysellä sähköpostitse. Olin elänyt siinä uskossa, että saadakseen puhelinnumeron, josta voi ujosti kysellä pöytävarausta ranskalaiseen Michelin-ravintolaan, täytyy vähintäänkin tuntea hovimestarin serkun kaima. Mutta nettisivut ja kaikkea! Sivusto on kuitenkin äärimmäisen tyylikäs, ja ravintolan ohessa on jonkinmoinen majoitusmahdollisuus, joten annettakoon tämä nykyaikaisuus anteeksi.

 

Alexandren – hän hymyili minulle ystävällisesti jossain vaiheessa, joten olen varma, että olemme sinuttelu-asteella – lisäksi taivaalla meitä kestitsevät yksi suomalainen ja yksi jenkkienkkua reippaasti haasteleva apulainen.

 

Pyörin sivuille sen verran, mitä tuoli antaa myöten ja ihastelen Helsinkiä lievästi sanottuna uudesta perspektiivistä. Ylhäällä tuulee jonkin verran, ja osaksemme on harmillisesti sattunut viikon ainoa pilvinen päivä. Pari sadekuuroakin ropisee katokseemme. Fiksuna miehenä olen jättänyt hupparini alas, mutta suomalainen apujamppa ojentaa minulle pehmoisen viltin, jonka ylleni kietaistuani tunnen oloni lämpimän miehekkääksi. Myös tarjoiluun kuuluvat alkoholit itse makupaloista puhumattakaan lämmittävät kehoa ja mieltä.

IMG_1545

Alkujuomaksi meille kaadetaan jotain kuplivaa ja maistuvaa, ja kiiltävän kuvun alta paljastuu ensimmäinen ruokalajimme eli merikrottia avokadolla. Puheet hienostoravintoloiden annosten pienuudesta pitävät paikkansa. Mutta ei tänne posket pullollaan mättämään tultukaan vaan kokemuksen ja aistinautintojen perässä. Kiittelen silti itseäni siitä, että söin muutamaan tuntia aikaisemmin tuhdin annoksen tomaattikastikepastahässäkkää, jonka ainekset maksoivat ainakin kaksi euroa.

 

Merikrotin suolaisuus ja avokadon pehmeys tanssivat sulavasti yhteen alkuruoassamme. Seuraavana vuorossa on hanhenmaksaa ja raparperia. Jonkinlainen huokoinen ja rapea leivänpalanen kietoo ainekset kokonaisuudeksi, ja pohdin hetken, voiko laitoksen syödä sormin. Eteemme oli kuitenkin katettu kolmet aterimet ynnä jälkiruokalusikka, joten kilpaa kiitävät aivosoluni päättelevät, että kaikki neljä ruokalajia kuuluu syödä aseilla.

 

En ole koskaan ennen maistanut foie grasia, tuota yläluokkien laardia. Suomessa hanhien pakkoruokkiminen maksan kasvattamiseksi on kiellettyä, joten voinen nauttia snobiherkun puhtoisen omantunnon kera. Ei minusta ehkä hanhenmaksan suurinta fania tule, mutta rasvainen ja makea aines sopii hyvin osaksi raparperin kirpeän maun viimeistelemää ruokalajia.

 

Jostain alkaa kuulua soitantaa ja laulantaa. Leijuvan ruokailupöytämme vierelle nousee koppi, jossa naislaulaja tulkitsee kauniisti Oasista kitaristin säestyksellä. Perussettiä.

 

Jossain välissä meille kaadetaan punaviiniä, jonka loistavuudesta jaksan jankuttaa vieressäni istuvalle Nikolle. Tummanpuhuva, syvältä kouraiseva aromi. Makunystyni kumartavat syvään ja huutavat: ”We’re not worthy!” Ja lisää kumartelua on luvassa.

IMG_1549

Kolmas ruokalaji – joka käsittääkseni on myös pääruoka – on kyyhkystä ja vihreää vehnää. Kyyhkysen koipi kynsineen kaikkineen lepää lautasella. Ehkä vähän hätkähdyttävä näky, mutta mielestäni on vain oikein muistaa, mitä todella syö. Ja me syömme suussa sulavan pehmeää kyyhkystä. En tiedä, mitä hittoa vihreä vehnä on, mutta ainakin se sopii erinomaisesti murean kyyhkysen kaveriksi. Päässäni pyörii, ja osa makunystyistäni saa slaagin ja kuolee onnellisena. Juon lisää punaviiniä ja pelkään, että silmistäni ja korvistani alkaa pian valua kultaista hunajaa.

IMG_1550

Jälkiruoaksi – sen ainesten hakemisen vuoksi käväistään pikaisesti maan pinnalla – on konjakkia ja mansikka-marenki -leikittely! Konjakki on ihanan, mutta ei tungettelevan makeaa ja mansikkaherkku kaksinkerroin.

 

Neljäs ja viimeinen ruokalaji on nautittu, ja tunnin kestänyt taivastelu päättyy. Pöytämme laskeutuu pehmeästi alas. Kokkikolmikkomme saa ansaitut aplodit, ja sama kohtelias virolaismies irrottaa valjaani. Vielä pikainen visiitti toilettikoppien aateliin. Hehkutan hetken Nikolle pienen hiprakan kirvoittamin sanankääntein elämyksen mahtavuutta, ennen kuin poistun kevyin askelin torilta. Unohtumattoman kokemuksen jälkeen tuntuu kuin leijuisin ilmassa – joskaan en enää ihan 50 metrin korkeudessa.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arttu Salminen
Freelance-kirjoittaja