Illallinen Tallinnan TV-tornissa

Minulla on korkeanpaikankammo. Se tarkoittaa sitä, että korkeat paikat pelottavat, eikä olo korkeuksissa tunnu mukavalta, vaan tekee mieli päästä takaisin maanpinnalle. Välillä saattaa tulla jopa paniikin kaltaisia tuntemuksia ja kroppa jähmettyy kauhusta lakaten toimimasta kunnolla. Silloin ei kannattaisi mennä yläilmoihin, sillä se on varsin epämukavaa ja pelottavaa. Vaan mitä tekee Martina? Korkeanpaikankammosta huolimatta löydän itseni yhä uudestaan ja uudestaan korkeuksista ja usein idea korkeisiin paikkoihin menemisestä tulee vieläpä ihan minulta itseltäni. Tyhmä mikä tyhmä.

IMG_8578-v2

Tällä kertaa siedätin korkeanpaikankammoani Tallinnan TV-tornissa. 314 metriä korkea TV-torni näkyy Piritassa Tallinnan keskustan itäpuolella jo laivan lipuessa satamaan ja kieltämättä minua hieman hirvitti katsella taivaaseen kohoavaa hökötystä kun m/s Finlandiamme saapui Tallinnaan. Tuonne torniin minä menisin illalla ja minun pitäisi pystyä vielä syömäänkin siellä. Jaiks.

IMG_8577

IMG_8585

Onneksi sisätiloissa olevat korkeat paikat eivät tunnu aiheuttavan niin valtavaa paniikkia kuin ulkoilmapaikat, ja oloni oli tornissa lopulta ihan rauhallinen, vaikka sinne meneminen jännittikin. Ihailin maisemia ja uskaltauduin jopa kurkkimaan 175 metrin korkeudessa olevan näköalatasanteen lattiaan tehdyistä aukoista alas. Lasin alla paljastuva näkymä suoraan alas tornia pitkin maahan sai polvet ensin tutisemaan, mutta siihen tottui nopeasti ja lopulta uhrasin jopa Lassen lasin päälle makoilemaan kuvaa varten [katso kuva Keltaisessä keittiössä blogista].
IMG_8586

IMG_8582

Hetken näköalatasanteella kierreltyämme astelimme portaat ylös ravintolaan. Modernisti sisustetussa ravintolassa soi rauhallinen taustamusiikki ja ikkunoista tulvi kesäillan valoa. Ikkunasta ei nähnyt ulos yhtä hyvin kuin vaikkapa Puijon tornista tai Näsinneulasta, mutta komeita maisemia ihaili kuitenkin mielellään. Tämä ravintola ei myöskään pyöri kuten suomalaiset kollegansa.

IMG_8612

Ravintolassa nautiskelimme kolmen ruokalajin illallisen. Alkuruoka oli ihanan merellinen ja se tarjoiltiin hienolta kivialustalta. Annoksen pääosassa komeileva sillijäätelö oli suussasulavan herkullista ja minä pidin annoksen merellisistä mauista kovasti. Henkan mieleen annoksessa oli ehkä hieman liikaa kalan makua, joten jos et pidä kalasta, älä tilaa tätä annosta. Jos taas pidät niin anna mennä, sillijäätelö on elämys!

IMG_8596

Pääruokana oli ankkaa, joka köllötteli lautasella söpöjen porkkanoiden ja muiden lisukkeiden kera. Tämäkin oli hyvää ja etenkin annoksen rapea perunalisuke jäi mieleeni.

IMG_8617

Jälkiruoan kohdalla olimme jo aivan täynnä eikä tiramisuannos meinannut enää upota. Tiramisu ei muutenkaan kuulu lemppareihini, mikä on tietysti aika noloa tällaiselle Italia-fanille. Annos oli kuitenkin hauskan näköinen, vai mitä sanotte? Tiramisu oli kukkaruukun multana ja toisessa kipossa komeili raikasta mansikkaa. Pidimme molemmat mansikkaosiosta eniten, itse tiramisu oli hieman kuivaa, mutta macarons ja kirpeä kastikekin olivat namia.

IMG_8610

IMG_8624

Ruoan kanssa nautimme tarjoilijan suosittelemaa viiniä ja valinta osui ihan nappiin. En tietenkään muista enää mikä se viini oli (hyi, hyi huono bloggaaja minä!), mutta kysy suositusta tarjoilijalta, niin uskon että makuelämys on taattu.

IMG_8632

Illallisen jälkeen kiertelimme vielä ravintolan ulkopuolella olevalla tasanteella, jossa tuuli tuiversi ja turvaverkon toiselle puolelle pääsisi kuulemma valjaat päällä seikkailemaan. Hui kamala, minusta ei varmaan olisi siihen, mutta Henkka saattaisi jopa nauttia tilanteesta. Vatsamme olivat kuitenkin aivan liian täynnä, joten emme edes harkinneet reunaseikkailua, vaan suuntasimme alas, tilasimme taksin ja sanoimme heipat keskellä metsää ylväänä seisovalle TV-tornille.

Teksti: Martina Keltaisessä keittiössä
Alkuperäinen artikkeli (julkaistu kirjoittajan luvalla): http://www.rantapallo.fi/keltaisessakeittiossa/2014/08/13/illallinen-tallinnan-tvtornissa/
Katso lisää ja osta omasi: Illallinen TV-tornissa, Illallinen juomineen Tallinnan TV-tornissa

Ihana Champagne in the Sky

Eli eilen oli se päivä, kuin vihdoin menimme äitini kanssa Champagne in the Sky:hin. Aamusta asti stressasin säätä, meillä kotona satoi räntää, lunta ja tuuli aivan hirmuisesti. Muutenkin lähtö meni aivan penkin alle. Hyppäsin bussiin, katsoin laukkuun, ja huomasin, että varauslomake ei ollut mukana. Jäin heti seuraavalla pysäkillä pois, ja juoksin kotiin, otin varauslomakkeen juoksin bussipysäkille. Ei tarvinnut odottaa kuin 1 minuutti ja bussi tuli MUTTA bussin ovi oli rikki, se ei auennut. Bussikuski joutui joka kerta painelemaan varmaan 2 minuuttia ennen kuin ovi aukesi – matka oli hidasta. Vihdoin pääsin kaupunkiin, äiti oli jo paikan päällä. ELI VAIKEUKSIEN KAUTTA VOITTOON ja Chamangne in the Skyhin.

Paikan päällä odotettiin erittäin mukavassa teltassa, tarjolla oli vettä ja kahvia. Henkilökunta oli erittäin ystävällisiä ja mukavia.

IMG_8229-500px

Eli tuossa näkyy pöytä ja tuolit, jotka sitten nostettiin ilmaan. Henkilökunta pyysi ihmiset nimellä sisään. Tärisin kuin haavanlehti ja henkilökunta kyllä huomasi sen, hiukan naureskelikin, koska en kieltänyyt sitä yhtään.

Maan kamaralla oli tunnelmat erittäin erittäin hermostuneet! Kikattelin aivan hysteerisenä.

Ja sitten ilmoihin!!!!

IMG_8231-500px

DITS_1_500px

Vihdoin saimme skumppaa. Ihmiset olivat todella innoissaan ja äiti otti kuvia jatkuvasti. Hän lähetti miehellensä viestiä ja kavereille kuvia. Oli ihana seurata hänen innostustaan!

DITS_3-500px

Siis tässä kuvassa, jos jossain, näkyy niin hyvin mun jännitys. Jännityksen ja innostuksen sekoittama mä. Näytän ihan samalta kun joskus 10-vuotiaana kun jännitti esiintyä.

Maisemat todella olivat henkeäsalpaavat. Välillä alkoi jännittämään kun tuli kovempi tuulen pyrähdys ja koko häkkyrä heilui.

DITS_5_500px DITS_4_500px

Elämys itsessään oli todellakin jännityksen ja pelon arvoinen. Mahtavaakin mahtavempi tunnelma, maisemat henkeäsalpaavat ja edes sää ei voinut sitä pilata. Henkilökunta oli ammattitaitoista, erittäin rentoja ja hauskoja. Suosittelen tätä kaikille todellakin lämmöllä. Ei mitään huonoa sanottavaa koko kokemuksesta. Uudestaakin voisin mennä!!!!! Aivan mahtava ja huippu kokemus ja elämys!!!

EI VOI MUUTA SANOA KUIN, WAUUUUUU!!!!!!!

IMG_8277-500px

Teksti: Anri
Alkuperäinen artikkeli (julkaistu kirjoittajan luvalla): http://fashionandstylebyd.blogspot.fi/2014/06/huimaakin-huimempi-ja-mahtavaakin.html
Katso lisää ja osta omasi: Dinner in the Sky

Dinner in the Sky – taivaallinen illallinen Helsingissä

Tepastelen perjantai-iltana Rautatientorille. Niko on soittanut minulle tuntia aiemmin hyvien uutisten kera. Kello kahdeksan kattaukseen on vielä avoimia paikkoja, joten pääsen ruokailemaan blogikirjoitusta vastaan.

 

Valtava nosturi jököttää torilla ja kannattelee tulevaa ruokailupöytääni 50 metrin korkeudessa. Näen punapaitaisen Nikon valkoisen telttarakennelman edustalla jakamassa ElämysLahjojen flaikkuja. Teltan sisäpuoli on sisustettu punaisella matolla ja pehmeillä sohvilla. Tyylikkäästi pukeutunut ja korvanapilla varustettu vahtimestari pitää yllä järjestystä. Sidon takkuni takaa kiinni ja mietin, olisiko minun pitänyt pukeutua vähän paremmin. Onneksi kukaan ei sentään ole ykkösissään, vaan muillakin ruokailijoilla on rennot vetimet.

 

Kokemus alkaa prameasti käynnillä Premium Bajamajassa. Kunnollinen WC-pönttö ja juokseva vesi. Kyllä kelpaa tyhjennellä rakkoa. Voisi olla noloa kesken ruokailun pyytää koko seuruetta laskeutumaan maan kamaralle pissahädän takia.

 

Kohti itse ruokapöytää. Mukava virolainen heppu kiinnittää minut valjailla rallituolia muistuttavaan istuimeeni. Hän kyselee auliisti, onko minulla mukava asento, ja vastailen tyytyväisenä. Myöhemmin ylhäällä huomaan, etten koeajanut kiinnityksiäni riittävästi. Olen piirun verran liian kaukana pöydästä ja pelkään koko ajan pudottavani haarukallisen herkkuja syliini – tai alas Rautatientorille epäonnisen ohikulkijan niskaan.

 

Nosturi alkaa hilata meitä yläilmoihin. Kokkinamme on ranskalainen Michelin-kokki Alexandre Gauthier. ”Ranskalainen Michelin-kokki.” Siinäpä vasta kolme sanaa, jotka yhdessä muodostavat kunnioitusta herättävän ja herkullisen nimikkeen. Myöhemmin tarkistan tyypin taustat, ja hänen perheravintolansa La Grenouillère on tosiaan saanut Michelin-tähden. Yhden vain, mutta se riittänee vallan mainiosti. Hieman petyn huomattuani, että raflalla on nettisivut ja varauksia voi kysellä sähköpostitse. Olin elänyt siinä uskossa, että saadakseen puhelinnumeron, josta voi ujosti kysellä pöytävarausta ranskalaiseen Michelin-ravintolaan, täytyy vähintäänkin tuntea hovimestarin serkun kaima. Mutta nettisivut ja kaikkea! Sivusto on kuitenkin äärimmäisen tyylikäs, ja ravintolan ohessa on jonkinmoinen majoitusmahdollisuus, joten annettakoon tämä nykyaikaisuus anteeksi.

 

Alexandren – hän hymyili minulle ystävällisesti jossain vaiheessa, joten olen varma, että olemme sinuttelu-asteella – lisäksi taivaalla meitä kestitsevät yksi suomalainen ja yksi jenkkienkkua reippaasti haasteleva apulainen.

 

Pyörin sivuille sen verran, mitä tuoli antaa myöten ja ihastelen Helsinkiä lievästi sanottuna uudesta perspektiivistä. Ylhäällä tuulee jonkin verran, ja osaksemme on harmillisesti sattunut viikon ainoa pilvinen päivä. Pari sadekuuroakin ropisee katokseemme. Fiksuna miehenä olen jättänyt hupparini alas, mutta suomalainen apujamppa ojentaa minulle pehmoisen viltin, jonka ylleni kietaistuani tunnen oloni lämpimän miehekkääksi. Myös tarjoiluun kuuluvat alkoholit itse makupaloista puhumattakaan lämmittävät kehoa ja mieltä.

IMG_1545

Alkujuomaksi meille kaadetaan jotain kuplivaa ja maistuvaa, ja kiiltävän kuvun alta paljastuu ensimmäinen ruokalajimme eli merikrottia avokadolla. Puheet hienostoravintoloiden annosten pienuudesta pitävät paikkansa. Mutta ei tänne posket pullollaan mättämään tultukaan vaan kokemuksen ja aistinautintojen perässä. Kiittelen silti itseäni siitä, että söin muutamaan tuntia aikaisemmin tuhdin annoksen tomaattikastikepastahässäkkää, jonka ainekset maksoivat ainakin kaksi euroa.

 

Merikrotin suolaisuus ja avokadon pehmeys tanssivat sulavasti yhteen alkuruoassamme. Seuraavana vuorossa on hanhenmaksaa ja raparperia. Jonkinlainen huokoinen ja rapea leivänpalanen kietoo ainekset kokonaisuudeksi, ja pohdin hetken, voiko laitoksen syödä sormin. Eteemme oli kuitenkin katettu kolmet aterimet ynnä jälkiruokalusikka, joten kilpaa kiitävät aivosoluni päättelevät, että kaikki neljä ruokalajia kuuluu syödä aseilla.

 

En ole koskaan ennen maistanut foie grasia, tuota yläluokkien laardia. Suomessa hanhien pakkoruokkiminen maksan kasvattamiseksi on kiellettyä, joten voinen nauttia snobiherkun puhtoisen omantunnon kera. Ei minusta ehkä hanhenmaksan suurinta fania tule, mutta rasvainen ja makea aines sopii hyvin osaksi raparperin kirpeän maun viimeistelemää ruokalajia.

 

Jostain alkaa kuulua soitantaa ja laulantaa. Leijuvan ruokailupöytämme vierelle nousee koppi, jossa naislaulaja tulkitsee kauniisti Oasista kitaristin säestyksellä. Perussettiä.

 

Jossain välissä meille kaadetaan punaviiniä, jonka loistavuudesta jaksan jankuttaa vieressäni istuvalle Nikolle. Tummanpuhuva, syvältä kouraiseva aromi. Makunystyni kumartavat syvään ja huutavat: ”We’re not worthy!” Ja lisää kumartelua on luvassa.

IMG_1549

Kolmas ruokalaji – joka käsittääkseni on myös pääruoka – on kyyhkystä ja vihreää vehnää. Kyyhkysen koipi kynsineen kaikkineen lepää lautasella. Ehkä vähän hätkähdyttävä näky, mutta mielestäni on vain oikein muistaa, mitä todella syö. Ja me syömme suussa sulavan pehmeää kyyhkystä. En tiedä, mitä hittoa vihreä vehnä on, mutta ainakin se sopii erinomaisesti murean kyyhkysen kaveriksi. Päässäni pyörii, ja osa makunystyistäni saa slaagin ja kuolee onnellisena. Juon lisää punaviiniä ja pelkään, että silmistäni ja korvistani alkaa pian valua kultaista hunajaa.

IMG_1550

Jälkiruoaksi – sen ainesten hakemisen vuoksi käväistään pikaisesti maan pinnalla – on konjakkia ja mansikka-marenki -leikittely! Konjakki on ihanan, mutta ei tungettelevan makeaa ja mansikkaherkku kaksinkerroin.

 

Neljäs ja viimeinen ruokalaji on nautittu, ja tunnin kestänyt taivastelu päättyy. Pöytämme laskeutuu pehmeästi alas. Kokkikolmikkomme saa ansaitut aplodit, ja sama kohtelias virolaismies irrottaa valjaani. Vielä pikainen visiitti toilettikoppien aateliin. Hehkutan hetken Nikolle pienen hiprakan kirvoittamin sanankääntein elämyksen mahtavuutta, ennen kuin poistun kevyin askelin torilta. Unohtumattoman kokemuksen jälkeen tuntuu kuin leijuisin ilmassa – joskaan en enää ihan 50 metrin korkeudessa.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arttu Salminen
Freelance-kirjoittaja